Otsikko oli suora lainaus Riina Katajavuoren kirjasta lahjat.
Mä olen Äiti. Meillä on vauva ja me ollaan perhe. Toistellaan itselle hetki ja tunnustellaan tuntuuko siltä.
 Ei kukaan olisi voinut mulle kertoa miltä tää tuntuu. Kun katsoo sitä pientä peikko-tyttöä, se tuijottaa mustilla silmillään kulmiensa alta odottaen että mä huolehtisin siitä. Elämä on hetken aikaa seis, olen tässä enkä muuksi pääse. En käy suihkussa tai rellestä terassilla jos peikolla on nälkä.
 Kesän lopussa mulla on iso tyttö jonka voi jättää hoitoon. Nyt olen hetken symbioosissa, syön ja juon jotta toinenkin saa ruokaa.
 Ai sitten mitä  muuta...suurta rakkautta ja hymyä. Remonttia ja mietintää tuleeko elämä ikinään arkiseksi? Onko aina jotain. Siltä pahasti näyttää. Tai hyvästi. Koska on elämää kuljettava asia että tapahtuu. Kesä on. Lämmin on. Veljenpojan rippijuhlat on, koska siitä kasvo iso? Olenko mä tuntenut sen koko sen elämän, synnytyslaitokselta saakka, mun älyttömän fiksun ja komean veljenpojan.Juhannus on, juhlitaan taas vuosipäivää, kolmatta sellasta, sitten heitä oli kolme.
 Illalla kun peikko nukahtaa isänsä rinnalle, remontti näyttää illan hämyssä kauniille, silloin se on = maailma hetken aikaa hyvä.